Kuinkas on sen rakkauselämän laita? Ajatuksia metsätalouden sosiaalisesta kestävyydestä

Otsikon lause on eläköityneen kollegan legendaarinen keskustelunaloitus niin kollegoille kuin tutuille metsänomistajille. Ihan joka tilanteessa ei tuotakaan kannata käyttää…

Kun kohtaamme metsänomistajan, tavoitellaanko metsän vai metsänomistajan parasta? Vai onko se sama asia? Vaikuttavatko päätöksiin naapurien tai tiedotusvälineiden mielipiteet? 

Kun itselläkin on työkokemusta kolmannesvuosisadan verran, niin muutoksen näkee ihmisten kohtaamisessa jo kaikkine sosiaalisen median kanavineen sekä siinä, miten etenkin uutisoinnissa asenteet luonnon hyödyntämiseen ovat muuttuneet. 

Sain edesmenneen metsäteknikon jäämistöstä laatikollisen jopa 90 vuotta vanhaa metsäalan opetusmateriaalia, niin kyllähän ohjeiden suorasukaisuus suupieliä nostatti. Metsänomistajaa komennettiin kursailematta, lain nojalla, kunnostamaan metsänsä ja jos ei muuta, niin laittamaan edes DDT:llä vesakot hengiltä. Verratkaapa tämän päivän metsätiedottamiseen – mainoksessa pörssiyhtiön metsäasiakas makoilee aurinkotuolissa ja katselee kännykästä kuvia valkovuokoista yhtiön luonnonhoito -esitteestä. Mielikuva ikuisesta auringonpaisteesta korvaa oikean metsäkäynnin tai sen, onko puukauppa euroina hyvä vai kerrassaan välttävä? Mutta tämmöisiä me ihmiset olemme – uskoa ja toivoa, että kaikki kääntyy paremmaksi, se lienee yksi niistä ihmisen perusominaisuuksista. Oli se sitten vaikka se rakkauselämä…

Metsänhoitoyhdistyksen työ tarjoaa meille työntekijöille mentaalisesti tärkeitä hetkiä, kun voi olla oikeasti hyödyksi eli olla tarpeellinen, jotta saadaan metsänomistajan toiveet ja tavoitteet työmaiksi ja toteutumaan. Ihmismieli muistaa pitkään myös negatiiviset kokemukset – niiltäkään ei työelämässä voi välttyä. Tärkeintä olisikin osata tulla toimeen niin ihmisten kuin kollegoidenkin kanssa – täydellisiä on meistä valitettavan harva.

Olimme viime viikolla kurssilla ihmisten kohtaamisesta eli jospa taas osaamme lukea metsänomistajia rahtusen paremmin ja kuin avointa Instagram-sivua. Arvatkaapa, olisiko tällaisia kursseja pidetty vielä viime vuosisadalla?

Työssä alkaa jo näkyä, kuinka merkityksellistä on, että metsäasioista voidaan jutella ihan ilman mitään chattia tai nettiä ja parhaassa tapauksessa ihan siellä metsässä. Monia toiveita tai niiden vaikutusta on vaikea hahmottaa ilman kohtaamista. Toisinaan tulee tilanteita, että ihmisten toiveet ovatkin vastoin heidän etujaan. Veikkaan, että me olemme ainoa organisaatio, jolla on kompetenssia niistäkin hiukan jututtaa metsänomistajaa – oletko ihan tosissasi, että hakkaat tuon hyväkasvuisen tienreunakuusikon vain yhden tarjouksen perusteella ja sitten tuo pellontakainen puoliksi kaatunut kuusikko jää edelleen pystyyn? Kun me toimimme vuosikaudet samalla alueella, niin huonoihin ratkaisuihin kannustaminen ei kannata, me joudumme niitä kuitenkin paikkaamaan seuraavissa puukaupoissa tai hoitotöissä.

Sosiaalinen kestävyys tarkoittaa minusta hyvää rinnakkaiseloa – järkevää omaisuudenhoitoa, naapurisopua, ihan hyvillä mielin metsänhoidon tuotoista nauttimista ja elämänlaadun parantamista niillä keinoin. Meillä on mhy:ssä tuossa kaikessa oma roolimme, eikä huono ollenkaan. Josko metsänomistajien hyvä fiilis metsäasioista parantaa sitä rakkauselämääkin…